Metallimusiikki.net

Jyväskylästä ponnistava, tänä vuonna 12-vuotista taivaltaan juhliva doom metal -ylpeys Swallow the Sun julkaisi helmikuussa uusimman albuminsa. Tämän kunniaksi sain tilaisuuden rupatella Juha Raivion, bändin kitaristin, kanssa yhtyeen historiasta, nykypäivästä ja suunnitelmista, Finnish Metal Expon VIP-alueen sokkeloissa. Tämän sohvalla tehdyn haastattelun lisäksi Metallimusiikki.net käsittelee Swallow the Sunia tuoreessa, eilen julkaistussa "Emerald Forest and the Blackbird" -albumin levyarviossa.

Bändinne perustettiin vuonna 2000. Mikä oli pontimena perustamiselle? Millaista alku oli?

No, mulla oli silloin vuonna 2000 muutamia biisejä, jotka eivät sopineet silloiselle bändilleni. Pyytelin aina bändikaveria, rumpali Pasi Pasasta, jäämään treenien jälkeen kokeilemaan biisejäni. Siitä se lähti. Itse asiassa osa niistä biiseistä oli samoja, jotka tulivat sitten Swallow the Sunin ensimmäiselle levylle. Siitä lähdettiin etsimään soittajia yhtyeeseen. Eka levy tulikin 2003. Nuo vuodet ennen levyn tekoa menivät aika pitkälti oikeiden ihmisten etsimiseen.

Oliko tyyli jo samanlaisena mielessä alkuvaiheessakin?

Kyllä se oli. Että jos ekaa levyä ja viimeisintä kuuntelee peräkkäin, niin kyllä niissä sama konsepti on tunnistettavissa. Jotenkin vuonna 2000 Ilosaarirockissa tuli sellainen potku perseelle, että nyt pitää saada kunnon bändi kasaan. Kunnon korinaa, erilaista doomia, kuin mitä siihen asti oli ollut.

Yleensä yhtyeillä on melko samankaltaiset tavat tehdä musiikkia, mutta utelen kuitenkin: millainen prosessi on Swallow the Sunin tapauksessa?

Teen yleensä itsekseni pohjat valmiiksi ja menen toisen kitaristin luokse, jossa teemme biisit melko valmiiksi muille pojille. Niitä sitten ihmetellään treenikämpällä yhdessä ennen studioon menoa. Studioonkin mentäessä biisit eivät todellakaan, varsinkaan sovitusten osalta, ole valmista kauraa. Tähän vaikuttaa sekin, että jengi asuu sen verran kaukana toisistaan, ettemme pääse treenaamaan tyyliin kolme kertaa viikossa.

Koska teillä on kuitenkin bändissä kaksi kitaraa ja kiipparit, onko sovittaminen haastavaa?

Yleensä jokainen bändiläinen ottaa aika paljon vapauksia omien soittamistensa suhteen, paitsi laulujen osalta, jotka yleensä sovitetaan jo biisintekovaiheessa. Tietysti demoissa on jonkinlaiset kitara- ja kosketinosiot, mutta esimerkiksi meidän bändin "kanttori" vääntää sitten soundit ja muut jutut omannäköisikseen. Mulla on myös sellaisia ideoita, joista sanon muille, että "näiden pitää sitten säilyä juuri tällaisina".

Pureudutaanpa hiukan sanoitusmaailmaan musiikin ohella…

Monista saattaa tuntua, ettei niissä ole päätä eikä häntää, ja joissain tapauksissa näin ehkä onkin, mutta tyypillisten kauhuleffa- ja henkimaailman asioiden lisäksi sieltä löytyy myös hyvinkin painavaa asiaa. Joskin se sanoma on ehkä puettu kauniimpaan kuoreen kuin jollakin Cannibal Corpsella. Välillä taas toivon, että ex-tyttöystävät eivät lue sanoituksia.

Minkäänlaista levystä toiseen jatkuvaa tarinaa niissä ei kuitenkaan ole, vaan enemmänkin samaa narinaa eri kansissa. Ehkä se sanoma johtuu siitä, että olemme niin köyhiä. Jos tästä tulisi paljon rahaa, se olisi bändin loppu.

Mikä teidät erottaa muista vastaavista yhtyeistä?

Tuota on vähän vaikea arvioida, koska olemme itse niin sisällä siinä jutussa, mutta mielestäni ero on huikea. En tosin juurikaan kuuntele vapaa-aikana muita saman tyylin bändejä, mutta yhdessä keikkaillessa on saanut jonkinlaista vertailupohjaa. Joidenkin puritanistien mielestä musiikkimme on liian "tyttömäistä". Sellaista meidän on tehtävä, joka tuntuu itsestä oikealle. Omanlaisemme soundi johtuu siitä, että kaikilla muusikoilla on erilaiset musiikilliset taustat. Toinen kitaristi tykkää Gary Mooresta, ja joku toinen Nirvanasta.

Bändi on juuri keväällä julkaissut viimeisimmän pitkäsoittonsa, nimeltään "Emerald Forest and the Blackbird", ja haluankin hiukan tutkailla, miten levy syntyi. Kestikö sen tekemisessä kauan?

Itse asiassa levy syntyi loppupeleissä varsin helposti. Palasimme New Moon -kiertueelta juuri ennen joulua 2010 kierrettyämme koko vuoden. Aluksi ajattelin, että en taatusti rupea heti kotiin päästyä vääntää biisejä, mutta kummasti se vain alkuvuodesta 2011 hakeutui kitara kouraan, ja alkoi biisejä syntymään. Oikeastaan koko matsku levylle tuli varsin nopeasti. Kaikki viimeiset kolme levyä ovat syntyneet helposti. Joskin on sanottava, että itse nauhoitusprosessi oli varmaan vaikein tähän mennessä. Ehkä se oli vain omaa laiskuutta, koska olimme treenanneet uutta matskua vain kolme päivää ennen studioon menoa. Varsinkin kun tiesin jo biisejä tehdessä, että tästä levystä tulee vaikea soitettava ja vaikea kuunneltava… Koska lopputulos on mielestämme hyvä, niin mikäs tässä on ollessa.

Kuvassa Juha Raivio toinen vasemmalta. Kuva: Aleah L Stanbridge.

Levyn biisille "Cathedral Walls" on saatu vokalisoimaan Nightwishista tuttu Anette Olzon. Miten tämä yhteistyö toteutui?

Idea lähti siitä, että päädyin Anetten MySpace-sivulle, jossa kuulin hänen soolobiisinsä "Invisible". Se kuulosti hyvältä ja muistutti melodialtaan kertsiä, jonka olin tehnyt yhteen uuteen biisiin. Neiti kuulosti aivan enkeliltä soolobiisissään ja juuri enkelimäisyyttä tähän tekemääni sävellykseen tarvittiinkin. Koska meillä on myös Nightwishiin jonkin verran kytköksiä, saimme toimitettua Tuomas Holopaisen kautta demon suoraan Anettelle. Parin tunnin jälkeen hän näyttikin vihreää valoa hankkeelle. Se oli yllättävän helppo nakki!

Swallow the Sun on saanut kiertää myös Euroopassa ja Yhdysvalloissa, joten mainetta on kasvatettu myös ulkomailla, vai?

No, vaihtelevasti. Mestat ovat olleet aika pieniä, tyypillisesti noin 300–800-paikkaisia, välillä kaksikerroksisia vanhoja teattereita, joista ei edes tiedä, paljonko väkeä on paikalla. Kenties 800 plus haamut. Kyllä sen alkaa huomaamaan, että mestoja on tullut kierrettyä — vuosi vuodelta on vastaanotto keikoilla parantunut. Myös levyjakelu pitäisi olla Spinen ja Universalin kautta hoidettu noihin kohdemaihin. Mutta ei tässä olla silti rikastumaan päästy, netistähän ne kaikki lataa biisit ilmaiseksi.

Tämän uuden levyn tiimoilta olisi kesällä jonkin verran Euroopan festarikeikkoja. Sitten olisi tarkoitus suunnata Japaniin ekaa kertaa. Loppuvuodesta sitten laajempaa rundia Euroopassa ja Yhdysvalloissakin.

Tällaisissa yhtyeissä, jotka ovat toimineet jo jonkin aikaa, tulee väistämättä eteen jossain vaiheessa kysymys siitä, onko alussa haaveillut tavoitteet saavutettu. Mitä sanot?

Alkuvaiheessa tavoite oli niinkin vähäinen, kuin saada demobiisit julkaistua demona. Siihen suhteutettuna tämänhetkinen tilanne, jossa on kaksi levyä yhtä aikaa, Suomen virallisella listalla, on ylenpalttinen. Tavoitteet ovat toteutuneet moninkertaisesti. Mietinkin tässä yhtenä päivänä, että bändin kautta on löytynyt puolisoita ja muutakin hyvää, joten saa olla tyytyväinen. Onhan meillä vieläkin tavoitteita, esimerkiksi se "lottovoitto". Mutta ehkä se lopettaisi bändin, joten parempi puurtaa köyhänä!

Näihin oivallisiin elämäntavoitteisiin oli hyvä päättää juttutuokio, ja päästä Juha valmistautumaan keikkaan, tai vuoroaan kärkkyneen seuraavan haastattelijan käsittelyyn.

• Swallow the Sun Finnish Metal Expossa:
• 1
• 2
• 3
• 4
• 5
• 6
• 7
• 8

Swallow the Sun on:

• Mikko Kotamäki (laulu)
• Markus Jämsen (kitara)
• Aleksi Munter (kosketinsoittimet)
• Juha Raivio (kitara)
• Matti Honkonen (basso)
• Kai Hahto (rummut)