Metallimusiikki.net

Pitkän linjan suomenkielisen metallin kärkinimi Viikate putsasi pöydän uudella albumillaan. Niinpä oli hyvä hetki saada yhtyeen keulakuva Kalle Viikate helsinkiläisen Ilves-baarin pöydän ääreen kertomaan viimeisimmät kuulumiset!

Viikatteen uusin albumi on syyskuun alussa julkaistu “Kuu kaakon yllä“. Se sai levyarvostelussa täydet pisteet. Arvostelussa yhdeksi levyn kirkkaimmista helmistä nimettiin neljän minuutin pituinen “Viina, terva & hauta”.

Yhtyeenne on ollut pystyssä jo vuodesta 1996. Millaista alkuvaihe oli, teitähän oli vain kaksi vakituista jäsentä?

No, sehän oli tosi innokasta harrastamista. Into peitti taidot ihan suoraan sanottuna. Jos kuuntelee noita vanhempia levyjä, tämän huomaa helposti. Demojakaan ei tullut lähetettyä kuin yksi. Sen jälkeen alettiin julkaisemaan itse. Tehtiin myös videoita, ja kustannettiin nekin itse. Vuonna 2000 sitten nappasi ja alettiin Spinen kanssa vääntämään juttuja.

Oliko musiikkinne silloin alussa kovin erilaista, kuin nykyään?

Samanlaista kivirekeähän se varmaan on ollut, mutta tuo varmaan eniten vaikutti, kun tuli uusia heppuja mukaan. Varsinkin, että alettiin soittaa keikkoja vuonna 2001, siihen mennessä niitä ei oltu tehty, kun oli vain kaksi jäsentä bändissä. Sitten keikoilla huomattiin, että hitaita biisejä on ikävä soittaa. Alettiin sitten tehdä vähän rankempia biisejä, joita on mukavampi soittaa.

Oliko teillä suomen kieli selviö heti alussa?

Juu, oli todellakin. Eikä englantia edes harkittu.

No, sinä teet pääasiassa biisejä, vai miten musiikki syntyy?

Se on yksinkertaisesti niin, että kotisohvalla, ja kitara kädessä, laitan jonkun tv-sarjan pyörimään. Sitten alan rimputtelemaan ja jos siitä jotain jää korvan taakse, niin kirjoittan sen ylös. Kyllä se sävelhässäkkä tulee aina ensin. Sitten tehdään tekstit jälkikäteen. En ole mielestäni niin hyvä säveltäjä, että osaisin johonkin valmiiseen tekstiin alkaa sorvaamaan sävellystä.

Tulevatko tekstit kovin syvältä? Tajunnanvirrasta?

Riippuu vähän aiheesta. Vaikka musiikki on tällaista mollivoittoista, niin välillä sanoitukset pyörivät ihan perusteemoissa. Välillä sitten, jos tulee sellainen omaan itseen vaikuttava, ja arkakin paikka, niin sitten se on aika syvällistä. Maailma ei kuitenkaan ole mielestäni synkkä. Sekin tosin riippuu siitä, kummalla silmällä katsoo. Jos katsoo sillä silmällä, jossa on arpi sarveiskalvossa, niin sitten näyttää vähän nihkeältä.

Teettekö musiikkia enemmän itsellenne, vai yleisölle?

Itselle siinä mielessä, että kyllä joka levyllä on ollut tämä “pyörän keksiminen uudestaan”, ja yleisölle sitten taas vähän ripeämpiä biisejä, joita on hyvä soittaa keikoilla. Se on vähän kuin potaatti ja bataatti, molempi parempi.

Kuunneltuani uutta levyänne, siinä oli mielestäni ilmaisua enemmän, kuin keskimääräisessä kotimaisessa metalliplätyssä. Koetteko olevanne jollain lailla erilaisia?

Ei me ainakaan metallin suhteen koe olevamme erilaisia. Tietysti on ero metallin, ja heavyrockin välillä. Esimerkiksi Motörheadin koen olevan selkeästi heavyrockia. Slayer voisi olla arkkityppi tällaisesta, että laitetaan riffiä riffin perään, mutta sellainen ei taas taitu meiltä. Aika vähän on tullut juuri meidän tyylisiä orkestereita tullut vastaan, että siinä mielessä varmaan olemme erilaisia.

Entäpä uudella levyllä kuultava kappale “Kravattipakko”? Se on _Motörhead-henkinen viisu ainakin kitarariffin osalta.*

Juu, kyllä se on härskisti varastettu vain. Kyllähän ne “moottoripäiden” levyt ovat olleet levyhyllyssä 23 vuotta, joten kyllä bändi on ollut melkoinen esikuva.

Levyä kuunnellessani tulivat mieleen myös Ismo Alanko ja A.W.Yrjänä. Onko liian kaukaa haettua?

Ei ne kyllä oo vaikuttaneet. Alankoa ei ole tullut yhtään kuunneltua, ja Yrjänältäkin vain “Aura”-levyä.

Levyn aikana en myöskään osannut arvata mitä seuraavaksi tulee, kun edellinen biisi loppuu!

Tuo on itse asiassa kiva kuulla. Sellaiseen siinä pyrittiinkin, ettei olisi paljoa itsensä toistoa.

Olitte pitkäänkin studiossa. Millaista tämä aika oli, ja teittekö perfektionistista työtä?

No, jonkin verran tehtiin vielä sovituksia studiossa. Muutoin tehtiin ihan kahdeksan tuntia päivässä duunia. Kimppasoittoa ei tehty, vaan kaikki instrumentit äänitettiin erikseen. Kappaleita oli jotain 15–16, joten muutama jäi ylikin. Kyllähän sen lopputuloksen haluaa tehdä niin hyväksi, että sitä jaksaa kuunnella vielä myöhemminkin.

Oliko tuo Aaltosen Miitri tärkeä tekijä levyn teossa?

Kyllä oli. Häneltä tulikin paljon vinkkiä, ja ässiä hihoista. Oli myös hyvä saada joku ulkopuolinen näkökulma asioihin, kun itsellä oli joku suppea käsitys siitä, miltä jonkun biisin tulisi kuulostaa.

Oletteko hyvin liimautunut yhteen, uran aikana?

Juu, eikä ole ollut miehistönvaihdoksia. 2001 tuli Ari ja Eki mukaan, ja siitä saakka on samalla porukalla tahkottu. Oikeastaan ollaan hitsauduttu yhteen juuri keikoilla. Että hyvä keikka on tosi hyvä ja huono sitten ihan paska, mutta vaikka olisi joku sairaana keikalla, niin saadaan sentään jotenkin rouhittua paketti kasaan.

Mitäpä keikkarintamalla Viikatteelle kuuluu?

Ihan hyvää, meillähän oli tuossa pieni keikkatauko, mutta nyt on 25 keikkaa sovittu tähän syksylle. Syksystä ihan jouluun saakka.

Miten levyjänne on yleensä myyty?

Se riippuu vähän odotuksista. Mun mielestä älyttömän hyvin. Vuonna 2007 julkaistu “Marraskuun lauluja 1” on myynyt kultaa, eli jotakuinkin 20 000 kappaletta. Ekaa levyä lukuunottamatta kaikki studiolevyt ovat myyneet yli 10 000! Mun mielestä se on helvetin hyvin.

Olette julkaisseet levyjänne vinyyleinä, ja jopa C-kasetilla. Mikä juttu tämä on?

Nehän on niitä formaatteja, joista on ite ollut aikoinaan innostunut. Kyllähän niissä erilainen saundi on, ja mistä kenenkin korva tykkää. Se on vähän sellaista mukavaa harrastustoimintaa. Kaseteista on tehty 200 kappaleen painos, joka on myyty loppuun, mutta eihän se lyö leiville, lähinnä se on sellainen kiva kuriositeetti.

Onko tullut vuosien varrella hetkiä, jolloin usko omaan tekemiseen olisi horjunut?

Hyvä kysymys… Mutta ei kyllä varmaan ole. Kyllähän sitä aina kun alkaa tehdä biisejä uudelle levylle, tulee hakattua päätä seinään. Tuntuu, ettei tule kuin pelkkää paskaa. Mutta jotenkin se siitä aina lähtee, ja Pappatunturi yskähtää käyntiin. Sitten kun on ollut kuitenkin selkeä visio koko ajan siitä, miten homman tulisi hoitua, niin siinä ei ole ollut epäilyille sijaa.

Ei teiltä ainakaan ole ideat loppuneet, kun ulkona on jo kahdeksan studioplättyä.

Ideat kyllä varmasti on loppuneet, mutta niiden muutaman asian jalostaminen uudelleen tuottaa suurta mielihyvää. Se, että jaksaa innostua ja liikuttua, on mukava huomata. Kyllä uudenkin levyn kohdalla oli tippa linssissä joidenkin kappaleiden kohdalla.

Tähän on hyvä päättää, kun Kallellakin tuli kiire toisaalle. Suosittelen levyyn tutustumista ja bändin katsastamista loppuvuoden rundillaan!

Viikate esiintyy:

• 16. lokakuuta 2009: Lohi (Lohja)
• 17. lokakuuta 2009: Sibeliustalo (Lahti)
• 30. lokakuuta 2009: Balls (Kajaani)
• 31. lokakuuta 2009: Club Teatria (Oulu)
• 6. marraskuuta 2009: Amarillo (Kotka)
• 7. marraskuuta 2009: Night Factory (Harjavalta)
• 13. marraskuuta 2009: Z-One (Varkaus)
• 14. marraskuuta 2009: Kellari (Joensuu)
• 20. marraskuuta 2009: Bar Hovi (Rauma)
• 21. marraskuuta 2009: Tavastia (Helsinki)
• 4. joulukuuta 2009: Tapper (Tallinna, Viro)
• 11. joulukuuta 2009: House Of Rock (Kouvola)
• 12. joulukuuta 2009: House Of Rock (Kouvola)

Viikate on:

• Kaarle (laulu ja kitara)
• Arvo (kitara ja taustalaulu)
• Ervo (basso ja taustalaulu)
• Simeoni (rummut)